KUP1: Kimmo Lehtosen luennot

Mitä uusia näkökulmia Kimmo Lehtosen luennot tuottivat sinulle?

(palautettu Kimmo Lehtoselle)

Mitä uusia näkökulmia Kimmo Lehtosen luennot ja demot tuottivat sinulle?

Kimmo Lehtosen demot olivat erittäin mielenkiintoisia. Aihe oli erittäin kiinnostava, ja oli todella virkistävää, että meillä oli välillä opettaja joka ei ollut niin ”opettajamainen”. Sitä ei edes huomaa, että tottuu niin paljon sellaiseen opettajien tiettyyn puhetyyliin ja olemisen tyyliin, ennen kuin tulee joku, joka tekee asiat ihan toisella tavalla. Se oli mahtavaa.

En ollut ennen tiennyt että on olemassa sellainen terapiamuoto kuin taideterapia. Ehkä olin siitä joskus kuullut, mutta ajatellut että se on jotain sellaista huuhaata mitä esiintyy vain amerikkalaisissa televisiosarjoissa. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta psykologiaan ja ihmisen psyykeen liittyvästä, joten tällaisesta terapiamuodosta kuuleminen ja oppiminen oli mielestäni kurssin kohokohta. Uskomatonta että ”vain” piirtämällä ja puhumalla toisen ihmisen kanssa niistä omista piirroksistaan, voi olla niin paljon hyötyä. Että sitä kautta voi päästä sellaiselle ihmeelliselle matkalle ihmisen alitajuntaan, että se voi muuttaa elämän kulun ja että sillä voi olla aidosti eheyttävä ja parantava vaikutus ihmiseen.

Nämä ajatukset pistivät tietysti heti miettimään myös piirtämistä, tai kaikkea kuvataidetta yleensäkin, mitä koulussa on. Siinähän on opettajalla hirveän iso vastuu. Että ei vain käy tulkitsemaan ”väärin” oppilaitten teoksia. Tai että ei ryhdy ylitulkitsemaan mitään, ja näkemään lapsen teoksissa jotain sellaista mitä niissä ei oikeasti ole. Tai vielä pahempaa, ohittaa lapselle merkittävät itseilmaisulliset teokset olankohautuksella, tyyliin että ”kunhan ne nyt jotain tuhrustaa siihen paperiin niin se on hyvä”. Missä määrin lasten teoksia pitää opettajana yrittää ylipäänsä tulkita? Ja osaako opettajana sitten myös ottaa vastaan sellaisia aiheita lasten taideteoksissa, jotka eivät aina ehkä ole niin mukavia, hienoja, nättejä jne. En todellakaan itse halua olla sellainen opettaja joka sanelee oppilaille mitkä ovat ne ”kouluun sopivat aiheet” kuvataiteessa, mutta luulen että tällaisia opettajia kyllä valitettavasti on vielä olemassa.

Myös sellainen seikka tuli mieleen, että kouluissa on aivan liian vähän ns. vapaata piirtämistä tai maalaamista. Aina ”täytyy” olla joku aihe, jossa oppilaitten on tarkoitus pysyä. Koska jos ei olisi, niin jollakulla voisi olla vaikeuksia aiheen keksimisessä, ja silloin hän voisi aiheuttaa häiriöitä luokassa. Tai sitten joku voisi luulla että opettaja on laiska, ja ei vain ole jaksanut keksiä mitään aihetta tai teemaa jokaiselle tunnille. Mutta jos on aina joku valmiiksi annettu aihe, niin miten oppilaat sitten pystyvät ikinä kehittämään ihan omaa luovuuttaan. Ja miten he silloin pystyvät ikinä tuomaan piirtämällä tai maalaamalla esille sellaisia aiheita jotka heitä ehkä mietityttävät ja huolestuttavat. Ne tulevat vasta sitten kun saa vapaasti ns raapustella. Jos tällaista raapustelua tai ihan yksin piirtämistä ei ole, niin yksi kuvataiteen parhaista ominaisuuksista jää aivan hyödyntämättä.

Toinen koululle tyypillinen asia, mikä ei varmasti aina ole hyvä, on se, että yleensä on tapana että kaikki esittelevät teoksensa jollain tavalla. Tai ainakin että se laitetaan esille niin että kaikki pystyvät sen näkemään. En ole ennen tullut ajatelleeksi miten paljon sekin voi rajoittaa joidenkin oppilaiden luovuutta. Jos joku piirustus tai teos on hyvin henkilökohtainen, niin sitä ei saisi vaatia laitettavaksi esille kaikkien nähtäväksi. Oletuksena pitäisi minun mielestäni olla se, että oppilaat itse valikoivat mitä töitä he haluavat ripustaa ylös, tai haluavatko he lainkaan mitään ripustettavan seinälle. Ja senhän täytyisi olla itsestään selvää, että ripustaminen tai ripustamattomuus, tai se, että pitääkö opettaja niistä aiheista joita oppilas haluaa piirtää, ei saisi vaikuttaa arvosanaan. Toivottavasti näin on jo nykyään.

Tässä tuli paljon muistettavaa sitten kun itse toimii opettajana. Minun täytyy tehdä oikein joku muistilista itselleni. Kiitos hyvistä demoista.

KUP1: Kokonaisvaltainen lukukulma

Tehtävä: Tee kuvallinen pohdinta opettajuuden, kuvantekijyyden, ja tutkijuuden limittymisestä.

Kuten kuvasta ehkä voi päätellä, pidän tutkijan ja kuvantekijän työtä vähän erakkomaisena, pitkästyttävänä ja tylsänä työnä. Siinä ollaan eristyksissä muusta maailmasta, yksin omien mietteiden ja ajatusten kanssa.
Se on aika kaukana lasten kanssa työskentelemisestä, joka on äärimmäisen sosiaalista puuhaa. Siinä täytyy antaa itsestään, omasta persoonastaan koko ajan, joten se voi ehkä olla uuvuttavaakin. Mutta sitä kuitenkin teen mieluiten.

Kup1: Readymade-museo

Mietittyäni omaa readymade-museotani, tulin siihen tulokseen että sen täytyy ehdottomasti olla ulkoilmamuseo. Kesäisin olisi aikaa käydä museoissa, mutta eihän silloin halua kärvistellä pimeissä ja
pölyisissä sisätiloissa. Ainakin minä haluan silloin olla ulkona.
Niinpä tein oman museoni ulos kukkapenkkiini, joka on muutenkin minulle tärkeä, ja johon uhraan aikaa keväisin ja kesäisin.
Laitoin esille esineitä jotka edustavat minulle tärkeitä asioita. Lapseni ovat edustettuina kehystetyissä kuvissa; terveellistä elämäntapaa edustaa omena ja kuntosumpun (liikuntakeskus missä käyn jumpissa mieluiten joka päivä) kuukausikortti.
Kirjat edustavat kuten arvata saattaa toista tärkeää ajanvietettäni: lukemista.

Siinä minun readymade-museoni!

KUP1 Suunnittelutehtävä

Moniaistinen havainnointitehtävä 5 luokkalaisille:

Aistisuunnistus

Aistisuunnistus toteutetaan kuvataiteen tai liikunnan tunnilla. Siinä integroituvat kuvataide, maantieto ja liikunta. Tavoitteena on rauhoittuminen omien aistikokemusten havainnointiin ja metsässä kulkemisesta nauttimiseen.   Aikaa suunnistukseen on varattu 2 oppituntia.

Aistisuunnistuksessa oppilaat viedään koulun lähellä sijaitsevaan metsään, jossa koulun liikuntatunneilla suunnistetaan. Metsään on laadittu suunnistusreitti. Oppilaat suunnistavat pareittain. Oppilaille jaetaan kartat, joissa näkyvät rastit. Joka toinen oppilaspari kiertää rastireitin järjestyksessä 1-6 ja joka toinen pari kiertää rastit järjestyksessä 6-1. Oppilaille painotetaan, että tämä ei ole kilpailu ja, että juokseminen on kiellettyä.  Oppilaille jaetaan myös laput, joissa on rastien numerot ja hieman tilaa kirjoittamiselle.

Jokaisella rastilla on tehtävä:

Rasti 1. Kuunnelkaa tarkasti! Mitä ääniä kuulette? Kirjoittakaa kuulemianne ääniä matkalla seuraavalle rastille.

Rasti 2. Haistelkaa! Miltä metsä tuoksuu? Huomaatteko jonkin tuoksun mikä ei ole metsälle tyypillistä? Kirjatkaa havaintojanne matkalla seuraavalle rastille.

Rasti 3. Tarkkailkaa ympäristöänne. Onko metsässä jotakin kaunista? Entä onko metsässä jotakin rumaa? Ottakaa matkallanne seuraavalle rastille kuva yhdestä kauniista ja yhdestä rumasta asiasta mitä havaitsette.

Rasti 4. Mitä värejä löydätte eniten metsästä? Jatkakaa seuraavalle rastille, kirjatkaa ylös värejä tai ottakaa löytämistänne väreistä kuvia.    

Rasti 5. Miltä sinusta tuntuu olla metsässä? Kirjoita mietteitäsi matkalla seuraavalle rastille.

Rasti 6. Jatka seuraavalle rastille. Kosketa matkalla kolmea eri asiaa (esim. kiveä, puuta tai jotain muuta). Miltä koskettamasi asiat tuntuvat?

Kun oppilaat ovat kiertäneet rastit, palaavat he lähtöpaikalle. Opettaja kerää pois laput joihin oppilaat ovat kirjoittaneet muistiinpanojaan. Kierroksen aikaa on vaikea arvioida. Jos kiertämisen jälkeen jää aikaa vielä yli puoli tuntia, pelataan oppilaiden kanssa lipunryöstö peliä.

Jatkotehtävä liittyen havainnointitehtävään:

Oppilaiden kanssa keskustellaan ensin tehtävän liittyvistä kokemuksista. Tämän jälkeen annetaan aiheeseen liittyvä tehtävä:

Metsän asukki

Piirrä/maalaa paperille metsä, metsän asukas ja hänen kotinsa. Asukki saa todellinen tai mielikuvituseläin. Mieti millaisessa metsässä asukas asuu. Asuuko asukki kivenkolossa, puussa, majassa tai jossain muualla?

Tekniikkana saat käyttää liituja, vesivärejä, peitevärejä, vedellä levitettäviä puuvärejä tai niiden sekatekniikkaa. Jos käytät vedellä levitettäviä värejä, ota paperiksi akvarellipaperi. Jos käytät vain liituja, ota litoposteri.

Linda Konsin ja Eemi Rantamäki

KUP1: Taidekasvatusmallien logot

Taidekasvatusmallit Marjo Räsäsen mukaan: Jäljittely-, muoto-, visuaalinen kulttuuri-, sekä itseilmaisu-taidekasvatusmalli.

Tehtävänä visualisoida kullekin mallille oma logo.

Jäljittelyyn perustuva taidekasvatusmallilogo:

Muotoon perustuva taidekasvatusmallilogo:

Visuaalisen kulttuurin taidekasvatusmallilogo:

Itseilmaisullisen taidekasvatusmallin logo:

KUP1: Piirustuspäiväkirja

Ideointia näyttelyyn:

Raapustelua:

Kimmo Lehtosen demolla piirrettyä:

Äänityöpaja:

muiden ääninäytteiden tulkintaa

Kup 6: Syanosarja. Mistä tulen - jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä.

Tehtävä:

Syanotypia -kuva tai kuvasarja, jossa tutkit omaa identiteettiäsi menneisyyteesi, historiaasi, taustaasi, juuriisi...kurkistaen. Etsit ja työstät valokuvailmaisun keinoin vastausta siihen kuka olet ja mistä tulet.

Valitsin kuvan isoäidistäni joka kuoli noin vuosi sitten. Hän näyttää valokuvassa aivan vanhan ajan
filmitähdeltä. Onnelliselta ja toiveikkaalta. Tiedän kuitenkin ettei hänen elämänsä ollut mitään ruusuilla tanssimista. Hän tuli Karjalan maaseudulta ja rakastui Àbo Akademissa opiselevaan isoisääni. Isoisäni oli varakkaan aatelisen suvun poika. Molempien suvut vastustivat heidän avioliittoaan. Isoäitini joutuikin anopin  kyykytyksen ja nöyryytyksen kohteeksi. Aikaa myöten anoppi ja miniä kuitenkin ystävystyivätkin, varsinkin isoisäni kuoleman jälkeen. Isoisäni kuoli nuorena, minun ollessani neljävuotias.

Viimeisessä kuvassa, jonka on isoisäni ottama, on kuvattu minun ristiäisiäni. Isoäitini pitää minua sylissään, ja takana seisookin hänen anoppinsa.

Vanhojen valokuvien tutkiminen on aina hauskaa. Tällaisen valokuvasarjan tekeminen sopii minun mielestäni erinomaisesti kouluun, kaikille luokka-asteille. Siihenhän ei välttämättä tarvitse yhdistää syanotypiaa lainkaan. Juuriensa tunteminen onopetussuunnitelmaankin kirjattu tavoite, ja tällaisen valokuvasarjan tekeminen on siihen mainio keino. Parhaassa tapauksessa se voi innostaa oppilaita moniin lisäkysymyksiin tai jopa sukututkimusharrastuksen aloittamiseen.

Tällainen kuvasarja on mainio keino yhdistää kuvataide ja äidinkieli esimerkiksi sarjaan liittyvällä kirjoitustehtävällä.

Kup 6: Syanotypia

Syanotypia on 1842 peräisin oleva sinikopiomenetelmä, jossa rautasuoloilla
herkistetylle huokoiselle materiaalille valotetaan kuva.

Kuva josta haluat tehdä syanotypian, täytyy ensin saada negatiivimuotoon kuvankäsittelyohjelmalla.
Sen jälkeen tulostat negatiivikuvan kalvolle.


Tarvittavat aineet:
ammoniumferrisitraatti, kaliumferrisyanidi, akkuvesi.
Syanotypiajauheet täytyy säilyttää pimeässä, koska aineet ovat valoherkkiä.

Lyhyesti:

Jauheet sekoitetaan akkuveteen ja sitten sekoitetaan liuokset keskenään, niin saadaan aikaan
herkistysliuos. Herkistysliuos maalataan pensseleillä sille paperille (tai esim. kankaalle) johon halutaan tehdä
syanotypiakuva.

Sitten negatiivikuva valotetaan käsitellylle paperille valotuslaitteella.
Valotettava paperi asetetaan alimmaiseksi, päälle asetellaan kalvo ja lopuksi lasilevy.

Valoituksen jälkeen kuva huuhdellaan valotusprosessin pysäyttämiseksi.

Ja voilà! Valmis on.

Syanotypiamenetelmä oli erittäin kiinnostava. En ollut aikaisemmin tiennyt tällaisesta menetelmästä.

Kuvista tulee todella hienoja ja vanhan näköisiä.

Menetelmä ei sinänsä kuitenkaan minun mielestäni sovellu alakouluun ollenkaan. Siinä käytetään sen verran vaarallisia aineita. Yläkoulussa sitä voisi mahdollisesti käyttää. Harkitsisin sitä kuitenkin pitkään. Riippuu paljon ryhmästä, lähteekö tekemään ja kokeilemaan tällaisia juttuja.

Kup 6:

Voimaannuttava valokuva:

En pystynyt kokemaan mitään voimaannuttavaa ollessani valokuvattavana.
Mielestäni on aina pelkästään kauheata olla valokuvassa ja valokuvauksen kohteena.
Tosin se ei ollut yhtä kauheata kuin tavallisesti, koska sain luvan piiloutua hiusten taakse. Ehkä se, että
ei ollut yhtä hirveää kuin tavallisesti voidaan laskea voimaannuttavaksi kokemukseksi... ?
On tietysti aina helpottavaa kun ei tarvitse yrittää näyttää "hyvältä".